Rehutohtorin vastaanotto

MMT Juha Nousiainen vastaa Rehutohtorin vastaanotolla lypsykarjan ruokintaa koskeviin kysymyksiin.
Lähetä kysymyksesi Maito ja Me -lehden toimitukseen os. Maito ja Me, PL 10, 00039 Valio.
Toimituksen sähköpostiosoite: maitojame@valio.fi ja puh. 010 381 2045.

Mikä teki rehusta
kuutosen laatua?

Meillä on suuria ongelmia laakasiilorehun kanssa. Viime suvena satoi ja rehu jouduttiin korjaamaan vesimärkänä. Säilöntäaineena käytettiin erästä maitohappobakteerivalmistetta. Päädyimme vaihtamaan hapot ymppeihin, jotka ostimme myyntilupausten perusteella. Miten kävikään? Korjuutaukojen aikana rehu kuumentui, mutta emme olleet siitä huolestuneita. Ajattelimme, että nyt se maitohappokäyminen menee rytinällä rehumassassa. Totuus paljastui aikanaan. Rehun laatuarvosana on vain kuutonen. Ammoniakkitypen määrä oli peräti 13 % ja sokerit lähes nollilla. Kysynkin rehutohtorilta, miksi rehu ei ole happamoitunut kunnolla ja näkyykö syntynyt puhdasvalkuainen korkeana ammoniakkimääränä ja mihin ne sokerit ovat myyjän lupauksesta huolimatta kadonneet? Siihen kuidun sulavuuden lisääntymiseen me kyllä uskomme, ei tahdo rehu pysyä talikossa. Onko se sitä hyvää sulavuutta?

Kysyy pienkarjan omistaja Savosta

Kysyjän hämmennys on hyvin ymmärrettävää, koska tänä päivänä markkinoilla oleva säilöntäainekirjo on melkoinen. Samoin aineita markkinoivien yritysten mainontalupaukset ovat varsinainen viidakko. Myös katteettomia lupauksia esitetään valitettavasti.

Viime kesän kaltaisissa olosuhteissa, kun rehut korjattiin monesti märkänä, on biologisen säilönnän epäonnistumisriski merkittävä. Tämä johtuu siitä, että säilöttävässä raaka-aineessa tarvitaan sokeria nyrkkisääntönä noin 2,5 % tuorepainosta. Oleellista on, että myös rehun vesiosa on säilöttävä. Jos niittohetkellä ruohossa on sokeria vaikkapa 10 % kuiva-aineessa, niin vesimärkänä säilöttäessä (kuiva-aine-% 20) tuoremassan sokeri jää aivan liian alhaiseksi. Rehu tulisi saada esikuivattua 30–35 kuiva-aineprosenttiin, jotta sokeri voisi edes teoriassa riittää kunnolla.

Biologisiin säilöntäaineisiin lisätään monesti entsyymejä, jotta rehun kuidusta hajoaisi säilönnän aikana sokeria maitohapon tuottamiseen ja riittävän happamuuden saavuttamiseen. Näin voi tapahtuakin, mutta riittävä entsyymimäärä tekee säilöntäaineesta aika kalliin ja voi johtaa liialliseen käymiseen, mikä heikentää rehun valkuaisarvoa ja syöntipotentiaalia. Märän rehun säilöntään luotettavin tapa on perinteinen happosäilöntä. Myös kuivemman rehun säilönnässä hapoilla on etunsa, koska biologinen säilöntä heikentää aina rehun syöntipotentiaalia, vaikka rehu hygieenisesti olisikin onnistunutta.

Säilöntäaineiden markkinoinnissa todellakin käytetään termiä ’puhdasvalkuainen’. Proteiinikemiassa sillä tarkoitetaan rehukasvin valkuaista, joka on luonnollisessa muodossa, täysin hajoamatonta ja kasvifysiologisesti funktionaalista. Ammoniakki ja kaikki vesiliukoinen raakavalkuainen eivät kuulu tähän. Eli asia on aivan päinvastoin kun kysyjälle on vakuutettu.

Rehunsäilöntäentsyymien markkinoinnissa käytetään myös väitettä, että ne parantavat rehun sulavuutta. Näennäisesti ne hajottavatkin siilokäymisen aikana osan helposti hajoavasta kuidusta sokereiksi. Mutta tämä osa rehun kuitua hajoaisi joka tapauksessa lehmän pötsissä helposti. Jotta D-arvon paraneminen olisi mahdollista, pitäisi entsyymien parantaa merkittävästi jäljelle jääneen kuidun sulatusnopeutta pötsissä. Tämä ei nykytietämyksen perusteella ole edes teoriassa mahdollista.

Uusien säilöntäaineiden markkinointilupauksiin kannattaa suhtautua terveellä epäilyksellä, eikä maitotilan kannata ottaa isoja riskejä perusrehun laadun suhteen.