Lypsykarjan terveydenhuollon osaajia
ei ole tarpeeksi

Eläinten terveyden ylläpitoa opetettiin jo 1970-luvulla. Silloin kotieläintieteen oppiisäni, nykyinen emeritusprofessori Esko Poutiainen arvioi, että agraarien tehtävä on hoitaa kotieläimet niin, että ne pysyvä terveinä ja eläinlääkäreitä tarvitaan vasta sitten, kun eläimiä pitää sairauden takia lääkitä. Niistä ajoista on ajattelutapa työnjaosta elänyt, mutta vanhat roolit ovat vieläkin taustalla tunnistettavissa.

Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että tuotantoeläinten terveyden ylläpito on paljon kannattavampaa kuin sairaiden eläinten hoito. Mutta ainakaan lypsykarjan terveydenhuolto ei ole Suomessa edennyt toivotulla tavalla, liekö sitten syy eri asiantuntijoiden työnjaossa, riittämättömässä yhteistyössä vaiko yksinkertaisesti siinä, ettei osaavia tekijöitä ole tarpeeksi. Vai eikö karjanomistajilla ole motiivia panostaa eläinten terveyden ylläpitoon siinä vaiheessa, kun terveysongelmia ei ole havaittavissa ja lehmät ovat vielä hyvin tuottavia, terveitä ja hyväkuntoisen oloisia?

Eläinten terveydenhuollosta on aina viimekädessä vastuussa karjanomistaja. Hän päättää, tehdäänkö eläinlääkärin kanssa terveydenhuoltosopimus ja siitä minkälaisia toimenpiteitä karjan terveenä pysymiseksi tehdään. Asiantuntijoiden, agraarien ja eläinlääkärien, tehtävänä on kannustaa tuottajia karjan terveyden ylläpitoon ja omalla ammattiosaamisellaan auttaa heitä välttämään eläinten terveydentilaa heikentävät tekijät.

Lypsykarjan terveys rakentuu lehmän päivittäisen elämän palasista: Navetan rakenteista, lattian puhtaudesta ja ilmanvaihdosta, koneiden ja laitteiden, varsinkin lypsylaitteiden toimivuudesta ja kunnosta, väki- ja säilörehujen laadusta sekä kulloiseenkin tuotantovaiheeseen soveltuvan ruokintakokonaisuuden onnistumisesta. Pitää myös osata huolehtia karjatilan bioturvallisuudesta eli arkisemmin sanottuna suojautua tarttuvilta eläintaudeilta. Navetan koneiden ja laitteiden hyvä toimivuus ja kunto ovat tärkeitä, mutta päähuomio pitäisi kuitenkin kohdistaa eläinten vointiin ja sen päivittäiseen tarkkailuun. Lehmän käyttäytymistä pitää osata lukea ja siitä on osattava tehdä johtopäätöksiä.

Kukapa siis Suomenmaassa hallitsisi kaikki eläinten terveydenhuollon niksit? Siihen ei taida olla olemassa mitään erillistä ammattikuntaa, sillä eläinten terveydenhuoltajia ei tietääkseni maassamme kouluteta.

Eri osa-alueiden asiantuntijoita kyllä löytyy, mutta lypsykarjan terveydenhuollon kokonaisuuden hallitsevia ammattilaisia on todella vähän. Saattaisi olla paikallaan kartoittaa, kuinka paljon meiltä löytyisi sopivan pohjakoulutuksen omaavia terveydenhuollosta innostuneita ammattilaisia, jotka haluaisivat kouluttautua lypsykarjan terveydenhuollon erityisosaajiksi. Tarvitaan myös taho, joka ottaa pallon tarvittavan koulutuksen järjestämisestä. Terveydenhuoltosopimuksen eläinlääkärin kanssa on tehnyt runsaat 4 000 lypsykarjatilaa, niillä tänä vuonna terveydenhuoltokäyntejä on tehty noin 2 800. Terveydenhuoltokäyntien määrää on lisännyt sen kuuluminen hyvinvointituen vaatimuksiin.

Terveydenhuoltosopimus yksistään ei edistä karjan terveyttä ja hyvinvointia. Ei myöskään terveydenhuoltokäynti, mikäli käynnin aikana ei onnistuta pureutumaan kyseisen tilan kannalta oleellisiin ongelma-asioihin ja löytämään keinoja niiden korjaamiseen.

Lypsykarjan terveydenhuollossa kyllä riittää tekemistä, sillä olemme edelleenkin yksimielisiä siitä, että eläinten terveyden ylläpito on paljon kannattavampaa kuin sairaiden eläinten hoito.

Eeva Brofeldt
Alkutuotantojohtaja
Valio Oy