Mihin märehtijöitä tarvitaan?

Maitoa ja naudanlihaa tuotetaan Suomessa maailman mittakaavassa hyvin kestävästi. Kotieläimet, erityisesti nurmea ja elintarviketeollisuuden sivuvirtoja rehunaan käyttävät märehtijät, ovat oleellinen osa kestävää ruokajärjestelmää ja olennainen osa omavaraista ruuantuotantoamme.

World Resource Institute (WRI) on arvioinut, että maailman ruoan tarve kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä verrattuna vuoden 2020 tasoon. Ruoan tarpeen kasvu on luonnollinen seuraus väestön kasvusta. YK:n ennusteen mukaan vuonna 2100 maailman väestöksi on noin 10 miljardia, ennuste vaihtelee 9–11 miljardin välillä.

Vielä 1960-luvun alussa kiisteltiin siitä, riittääkö ruokaa edes 3 miljardille ihmiselle. Teknologinen kehitys on kuitenkin kiihdyttänyt ruoan tuotantoa huomattavasti nopeammin kuin väestö on kasvanut ja tämän seurauksena nälkää näkevien ihmisten määrä on laskenut. Fossiilitalouteen perustuvalla teknologiavetoisella kasvulla on ollut hintansa; ilmasto- ja muut päästöt ovat lisääntyneet voimakkaasti ja ilmasto on lämmennyt kiihtyvästi, mikä vaikeuttaa jo nyt ruoan tuotantoa monilla alueilla eri puolilla maailmaa, myös Euroopassa. Tarvittava suurempi ruokamäärä olisi tuotettava myös entistä pienemmillä päästöillä.

Kenen ruokaa pelloilla tuotetaan?

Viime aikoina on ihan aiheellisesti nostettu keskusteluun eläintuotannon tulevaisuus osana tulevaisuuden ruokajärjestelmää. Eri arvioiden mukaan jopa 50–80 prosenttia maapallon kokonaispeltoalasta käytetään kotieläimien rehuntuotantoon. Loogisesti ajateltuna tämän peltoalan siirtäminen suoraan ruokakasvien tuotantoon voisi vähentää pellon tarvetta ja ympäristövaikutuksia. On kuitenkin epäselvää kuinka suuri osa tuosta rehuntuotantoon käytetystä peltopinta-alasta soveltuisi suoraan ihmisravinnoksi tarkoitettujen proteiini- ja energiakasvien tuotantoon.

Etenkään Suomen pohjoisilla leveyksillä kaikki peltomme eivät sovellu ruokakasveille – suurella osalla pohjoisista pelloista nurmi menestyy viljelyvarmasti ja tuottaa riittävän runsaita satoja. FAO:n arvion mukaan 30–40 prosenttia maailmanlaajuisesta peltoalasta on tällaisia nurmialueita, jotka eivät ole hyödynnettävissä ruokakasvien tuotantoon. Näillä alueilla asuu lähes miljardi ihmistä, ja niillä sijaitsevia nurmialueita hyödynnetään ruoantuotannossa märehtijöiden avulla.

Nurmitalous on tärkeä osa kansallista ruokaturvaamme

Suurin osa, noin 60–65 prosenttia, lehmien ravinnosta on nurmea. Nurmirehun lisäksi lehmät syövät viljapohjaisia rehuja, joista noin 20 prosenttia on viljateollisuuden sivuvirtoja kuten vehnänlesettä, ohrarehua, melassileikettä, rypsirouhetta tai -puristetta. Loput ovat rehuviljaa.

Märehtijöiden rehuksi viljeltävät nurmet ja laidunmaat tarjoavat useita ympäristöhyötyjä: ne muun muassa lisäävät luonnon monimuotoisuutta ja vähentävät ravinnepäästöjä ja ovat myös valtava hiili- ja vesivarasto. Metsien tavoin myös ympäri vuoden vihreänä oleva nurmi toimii hiilensitojana. Ilmastopäästö tästä tuotannosta on pääosin metaania, mutta metaanin hiili on ns. kiertävää hiiltä, eikä siten lisää ilmakehän metaanimäärää, ellei eläinpopulaatio kasva. Ilmaston kannalta nimenomaan matalatuottoisen kotieläintuotannon kehittäminen olisikin edullista. Ilman nurmipohjaista ruuantuotantoa suuressa osassa Suomea ei olisi minkäänlaista maataloustuotantoa, sillä lähinnä eteläisessä ja lounaisessa Suomessa kasvukausi riittää tuottamaan kannattavia ja riittäviä satoja ruokakasveilta kuten viljalta ja hernekasveilta. Monivuotiset kasvit kuten nurmi sitovat myös hiiltä ilmakehästä varsin tehokkaasti. Nurmipellot ovat myös satovarmempia poikkeavinakin kasvukausina ja näin ollen tärkeä osa kansallista ruokaturvaa.

Ruoan omavaraisuusaste on Suomessa varsin korkea, noin 80 prosenttia. Suomen oma ruoantuotanto nojautuu peltoihin, kotieläintiloihin ja kasvihuoneisiin. Kaikilla näillä on tärkeä paikkansa ruoantuotannon kokonaisuudessa, jos haluamme tuottaa ruokamme pääosin itse. On selvää, että kaikki peltomme eivät ruokakasveille sovellu, mutta nurmea syövien lehmien ansiosta voimme tuottaa ravintorikkaita maitotuotteita pohjoisinta Lappia myöten.

Kotieläintuotannolla on myös suuria vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen. Noin kolmasosa Suomen uhanalaisiksi luokitelluista luontotyypeistä on aikoinaan maidontuotannon myötä syntyneitä perinnebiotooppeja. Perinnebiotoopit, eli kedot, niityt, hakamaat ja metsälaitumet, ovat usein runsaslajisia ja elintärkeitä monille uhanalaisille lajeille. Perinnebiotooppien hoitamisesta luopuminen voikin aiheuttaa muun muassa lajiston köyhtymistä tai johtaa jopa tiettyjen luontotyyppien häviämiseen.

Kiertotaloudesta monia mahdollisuuksia lannan hyödyntämiseen Suomen korkea omavaraisuus ruoan tuotannossa on valitettavasti osittain näennäistä. Kasvinviljelyn ja rehuntuotannon tärkein panos ovat typpilannoitteet, jotka ovat valtaosin teollisia tuontituotteita. Typpilannoitteiden raaka-aine, ammoniakki, on ollut vuosikymmenet täysin tuonnin varassa, lähinnä Venäjältä. Vaikka typpiomavaraisuutta voidaan parantaa tehostamalla karjanlannan ja palkokasvien käyttöä ja kehittämällä uusia lannoitusmenetelmiä kuten lehtilannoitusta, tarvitsemme jatkossakin teollisia typpilannoitteita merkittäviä määriä. Venäjän ammoniakin tuonnin korvaaminen länsimaista on olemassa olevan teollisen kapasiteetin näkökulmasta laskennallisesti mahdollista, mutta hintataso ja saatavuus voivat olla riski.

Keskeinen kysymys onkin, miten ratkaistaan päästötön typpilannoitteiden tuotanto? Onko se keskitettyä tuotantoa paikoissa, jossa on saatavilla edullisesti tuuli- ja/tai aurinkosähköä, vai hajautettua tuotantoa, jolla markkina- ja teknisiä riskejä voidaan mahdollisesti pienentää? Lisäksi on syytä miettiä tässäkin integraatioita; entä jos ammoniakkimoottorit yleistyvät osana uutta vetytaloutta ja näin ollen uusi teollisuudenala palvelisi sekä ruokaketjua, teollisuutta että liikennettä? Historiasta löytyy hyvä verrokki. Suomeen perustettiin 1940-luvulla Typpi Oy, joka valmisti ammoniakkia kotimaisiin lannoitteisiin. Prosessissa vety otettiin turpeesta. Kansallisena tavoitteena oli ruoan tuotannon omavaraisuus, joka hyvin pitkälle saavutettiin 1960-luvulla. Tuotanto lopetettiin sen jäädessä tehokkaan maakaasuun perustuvan teollisuuden jalkoihin. Ehkä taas aika katsoa typpiomavaraisuutta uudelleen.

Suomessa kasvintuotanto- ja kotieläintalous lähtivät eriytymään tila- ja aluetasolla 1960-luvulla ja tämä kehitys on jatkunut näihin päiviin saakka. Olisiko tätä kehitystä nyt katsottava uudelleen tarkemmin? Pitäisikö huoltovarmuuden ja resilienssin vahvistamiseksi pikemminkin vahvistaa kasvi- ja eläintuotannon tiiviimpää integraatiota? Ideaalitilanteessa systeemi hyödyntää tuotantopanokset ja sivuvirrat resurssitehokkaasti, jolloin tuotanto rasittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Kasvintuotannon ja kotieläintalouden integraatioita muihin toimialoihin olisi myös kehitettävä. Tästä hyvänä esimerkkinä on maataloussyötteistä valmistettava biometaani, jolla voidaan korvata energia- ja liikennesektorilla fossiilisia raaka-aineita. Resurssitehokkuus paranee ja päästöt vähenevät tehokkaasti kaikilla toimialoilla. Taloudellinen toimeliaisuus hyödyttää myös koko kansantaloutta ja vaihtotasetta, koska tuontipanoksia tarvitaan vähemmän. Valio yhteisyritys energiayhtiö St1:n kanssa tähtää merkittävään biometaanin tuotantoon maidontuotannon sivuvirrasta lannasta, ja samalla parannamme lannan ravinteiden kierrätystä ruokaketjussa.

Meidän on kehitettävä näitä kaikkia ruoantuotannon muotoja, jotta voimme turvata kasvavan ruoan tarpeen ja hyvän ravitsemuksen kaikille. Erityisesti olisi kehitettävä näiden ketjujen integraatiota, jotta resurssitehokkuus paranisi ja ympäristövaikutukset vähenisivät.

Vastuullisuus
Nurmeen perustuva ruoantuotanto lisää ruokaomavaraisuutta
Ilmasto
Tulevaisuuden ruokajärjestelmä kaipaa resurssiviisautta ja kestävää ajattelua
Ilmasto
Ilmastonmuutos vaatii isoja toimia kaikilla aloilla − maatalouden ja elintarviketeollisuuden etu on olla aktiivinen ilmastotyössä