Tulevaisuuden ruokajärjestelmä kaipaa resurssiviisautta ja kestävää ajattelua

Ruoan tarve tulee tulevina vuosikymmeninä lisääntymään maailmanlaajuisesti väestömäärän kasvaessa. Samaan aikaan ilmaston lämpeneminen ja esimerkiksi lajikato asettavat haasteita nykyiselle ruoantuotantojärjestelmälle, joka on tähän asti nojannut vahvasti fossiiliseen talouteen. Jatkossa yhä isompi määrä suita on pystyttävä ruokkimaan merkittävästi pienemmillä päästöillä ja vähemmällä peltopinta-alalla.

Globaali ruokajärjestelmä on viime aikoina osoittanut haavoittuvuutensa kriisien, pitkien toimitusketjujen, alueellisen erikoistumisen ja riippuvuuksien maailmassa. Teknologinen kehitys, erikoistuminen ja keskittyminen ovat tehostaneet tuotantoa, mutta kriisiherkkyys ja paikallinen huoltovarmuus ovat jääneet jalkoihin. Kriisit ja sodat katkovat raaka-aineiden, energian ja tavaroiden toimitusketjuja aiheuttaen kauaskantoisia ongelmia. Kipeimmin häiriöiden vaikutukset osuvat kehitysmaihin, jotka ovat riippuvaisia viljan tuonnista, ja joissa ilmastonmuutos on entisestään heikentänyt mahdollisuuksia omaan tehokkaaseen ruoantuotantoon.

Suomessa ruoan omavaraisuusasteemme on korkea, noin 80 prosenttia. Viime kuukausina keskusteluun on kuitenkin noussut paikallisen huoltovarmuuden takaaminen. Esimerkiksi kysymys siitä, pitäisikö ruoantuotannossa palata ainakin osittain hajautetumpaan malliin, jossa lannoitteiden ja polttoaineiden saatavuus paikallisesti olisi mahdollista.

Nyt on tarvetta uudelle, tulevaisuuteen katsovalle ruokajärjestelmälle, joka huomioi sekä ympäristökysymykset että paikallisen huoltovarmuuden. Tätä uutta ruoantuotannon normaalia voisi kutsua vaikkapa ruokajärjestelmä 2.0:ksi.

Tulevaisuuden uusi ruokajärjestelmä ei synny ääripäissä

Yhteiskunnallisessa keskustelussa asetetaan usein vastakkain kotieläintuotanto ja kasvistuotanto, joista ensimmäinen on ”pahis” ja jälkimmäinen ”hyvis”. Toiset tarjoavat rinnalle ratkaisuksi solumaatalouden innovaatiota. Totuus ei kuitenkaan löydy ääripäistä. Kaikkia näitä tuotantomuotoja on kehitettävä, jotta voimme myös tulevaisuudessa turvata ruuan ja hyvän ravitsemuksen kaikille kestävällä tavalla. Erityisesti kehitettävää on näiden ketjujen integraatiossa, jotta resurssitehokkuus paranee ja ympäristövaikutukset vähenevät.

Suomessa ruoantuotannon kulmakiviä ovat pellot, kotieläintilat ja kasvihuoneet. Pohjoisissa viljelyolosuhteissamme on laajasti peltoalaa, jossa viljely- ja satovarmasti menestyy pääasiassa nurmi. Nämä alueet on valjastettu osaksi ruoantuotantoa yleensä kotieläinten kuten nautojen avulla. Samalla nurmipellot lisäävät luonnon monimuotoisuutta, vähentävät ravinnepäästöjä ja toimivat hiilinieluina. Ne kestävät hyvin sään ääriolosuhteita ja ovat satovarmempia poikkeavinakin kasvukausina.

Maapallon kokonaispeltoalasta eri arvioiden mukaan noin 50–80 % on käytössä kotieläinten rehuntuotantoon. Vaikka rehuntuotanto on monin paikoin järkevää, on selvää, ettei esimerkiksi sademetsien raivaaminen laidunmaaksi tai eläinten soijarehun viljelyyn ole kestävää, ja siksi se pitäisikin kieltää. Näin on onneksi osittain jo tapahtunutkin, ja esimerkiksi Valio on kieltänyt tuontisoijan käytön kokonaan maitotiloillaan.

Kotieläintuotanto hyödyntää myös ruokateollisuuden sivuvirtoja

Kotieläintuotannon rooliin osana ruokajärjestelmää liittyy vahvasti ruokateollisuuden sivuvirrat ja niiden hyödynnettävyys. Ideaalitilanteessa systeemi hyödyntää tuotantopanokset ja sivuvirrat resurssitehokkaasti, jolloin tuotanto rasittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Esimerkiksi leipäviljan tuotannosta syntyy paljon sivuvirtoja, jotka soveltuvat helposti vain eläinten rehuksi. Ilman sivuvirtoja hyödyntävää rehuteollisuutta monen kasviperäisen ruoka-aineen ympäristövaikutus kasvaisi merkittävästi.

Suomessa maitoa ja naudanlihaa tuotetaan maailman mittakaavassa hyvin kestävästi. Meillä iso osa lehmien ravinnosta on nurmea, joko tuoreena tai säilöttynä. Kotieläimet, erityisesti nurmea ja teollisuuden sivuvirtoja käyttävät märehtijät, ovatkin oleellinen osa kestävää ruokajärjestelmää.

Kotieläintuotannossa ilmaston kannalta edullisinta olisi matalatuottoisen kotieläintuotannon kehittäminen. Suomessa lypsykarjan metaanipäästöt ovat pudonneet (Huhtanen ym. 2022) lähes 60 % vuosien 1960–2020 välillä. Tämän kehityksen ajureina on eläinmäärän väheneminen ja tuottavuuskehitys. Kehittyvissä maissa, joissa tuottavuus on alhaista, on hiilijalanjäljen pienentämiseksi eniten tehtävää. Uudessa ruokajärjestelmässä paukut kannattaa laittaa myös näiden alueiden kehittämiseen.

Alueellisuus on tulevaisuuden ruoantuotannon kulmakiviä

Tulevaisuuden ruokatuotannossa alueellisuuden kehittäminen on tärkeää huomioida niin tuottoisan sadon kuin huoltovarmuuden näkökulmasta. Suomessa kasvintuotanto- ja kotieläintalous lähtivät eriytymään tila- ja aluetasolla 60-luvulla. Silloin kasvintuotanto alkoi keskittymään pääasiassa eteläiseen ja läntiseen Suomeen ja kotieläintalous itäiseen ja pohjoiseen Suomeen. Huoltovarmuuden ja resilienssin vahvistamiseksi kasvi- ja eläintuotannon tiiviimpi integraatio voisi olla paikallaan.

Integraatioita puoltavat myös uudet innovaatiot, kuten maataloussyötteistä valmistettava biometaani, jolla voidaan korvata energia- ja liikennesektorilla fossiilisia raaka-aineita. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Valion ja St1:sen yhteisyritys, joka tähtää biometaanin tuotantoon maidontuotannon sivuvirtana syntyvästä lannasta. Samalla lannan ravinteiden kierrätys ruokaketjussa paranee.

Ruokajärjestelmä 2.0:n rakentaminen on aivan välttämätöntä. Kunnianhimoiset tavoitteemme kattavat maitoketjun ilmasto-ohjelman ja kasvispohjaisen liiketoiminnan kehittämisen sekä Suomessa että globaalisti. Myös solumaatalouden mahdollisuudet on kirjattu strategiaamme. Kuka tietää, rakentuuko siitä tulevaisuudessa yhtiömme kolmas tukijalka tutkimuksen, kehittämisen ja innovaatioiden myötä.

Huhtanen, P., Astaptsev, A., & Nousiainen, J. (2022). Methane production inventory between 1960–2020 in the Finnish dairy sector and the future mitigation scenarios. Agricultural and Food Science, 31(1), 1–11. https://doi.org/10.23986/afsci.113752