Vieraanvaraisuus on libanonilaiselle Maggie Lindholmille yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Ketään ei jätetä yksin, eikä kukaan lähde Maggien luota kotiin tyhjin käsin.

Tämä sisältö vaatii evästehyväksynnän.

Muuta evästeasetuksia

Makumuistoja maailmalta -sarjan neljännessä jaksossa Maggie kokkaa libanonilaista talvikeittoa ja huumaavan tuoksuista riisivanukasta.

Jokainen tuntee olonsa taatusti tervetulleeksi ravintoloitsija Maggie Lindholmin kotona. Vieras otetaan ovella vastaan leveän hymyn, halausten ja poskisuudelmien saattelemana. Kaikkialla leijailee kardemummalla maustetun libanonilaisen kahvin tuoksu ja pöydästä löytyy useampaa sorttia makeaa tai suolaista tarjottavaa.

Maggie muistaa, miten lapsuudessa mummon padoista riitti kaikille naapuruston nälkäisille. Jos jotain jäi yli, kukaan ei lähtenyt kotiin tyhjin käsin.

– Hyvä ruoka on libanonilaisille pyhä asia, elämän keskipiste, jonka ympärillä päivät pyörivät. Ja koska ikinä ei voi tietää kuka tulee kylään, syötävää tehdään aina runsaasti.

Perheen kotitalossa Beirutissa naapurit tunsivat toisensa ja muistivat, mistä kukakin tykkää.

– Naapurin täti saattoi lähettää lautasen vain minulle, sillä hän tiesi, että pidin erityisesti kanasta ja riisistä.

Yleisten tilojen ylläpito oli kerrostalon asukkaiden vastuulla, ja myös talossa yksin asuneesta miehestä pidettiin huolta porukalla. Naapurit kävivät vuorotellen siivoamassa ja sopivat, kuka lähettää aamupalaa, kuka päivällistä.

– Libanonissa yhteisöllinen huolenpito on osa normaalia arkea.

Lapset osallistuivat ahkerasti kotitöihin ja auttoivat siivoamisessa ja ruoanlaitossa. Maggie touhusi kolmen siskonsa kanssa keittiössä, veli vei roskat, haki vettä ja kävi kaupassa. Ruokana oli mutkatonta ja ravitsevaa perusruokaa, kuten pataruokaa ja riisiä.

– Äidille oli tärkeintä, että maha oli täynnä ja koti siisti. Sunnuntaina oli juhlapäivä. Silloin menimme kirkkoon ja teimme grilliruokaa sekä mezejä eli pieniä jaettavia annoksia.

”Hyvä ruoka on libanonilaisille pyhä asia, elämän keskipiste.”

Nunnien opeilla ravintoloitsijaksi

Maggie oppi ruoanlaiton salat sisäoppilaitoksessa, jonne siskokset lähetettiin lapsina. Katolisten nunnien ylläpitämässä koulussa käytiin kattavasti läpi ranskalaisen keittiön perusteet leikkaamisesta lihoihin ja kastikkeisiin. Ranskalainen keittiö on juurtunut Libanoniin, sillä maat jakavat yhteisen historian.

Kotiin pääsi kolme kertaa vuodessa kesälomalla, pääsiäisenä ja jouluna.

– Se oli kokemuksena vähän kuin oppisopimus, ihan oma maailmansa. Kolmesataa tyttöä osallistui talouden pyörittämiseen. Meillä oli oma farmi, josta saimme lihan ja vihannekset.

Kokkaamisesta tuli entistä tärkeämpää, kun Maggie muutti 17-vuotiaana Suomeen siskonsa Vivianin kanssa.

– Kun olimme omillamme, oli pakko tehdä ruokaa. Meillä ei ollut mitään. Leivoimme leipää ja teimme itse juustoa ja jogurttia. Menimme heti töihin ja opiskelimme samaan aikaan. Työskentelin lastenhoitajana ja siivoojana ennen kuin päädyin ravintolaan tiskaajaksi ja tarjoilijaksi.

Tehokas työntekijä yleni pian vuoropäälliköksi ja aamupalavastaavaksi. Tie vei oman catering-yrityksen kautta töihin myös Sveitsin suurlähetystöön ennen oman ravintolan avaamista vuonna 1995.

Siskon kanssa yhdessä avattu, vuosien varrella lukuisia palkintoja voittanut Farouge oli Suomen ensimmäinen libanonilainen ravintola.

– Suomalaisilla oli noihin aikoihin paljon ennakkoluuloja Lähi-itää kohtaan. Moni tuli Farougeen ja yllättyi todella positiivisesti. Halusimme antaa hyvän kuvan Libanonista ja myös onnistuimme siinä.

Maggie on kiitollinen katolisille nunnille siitä, että Farougen ja myöhemmin perustetun Café Rougen pyörittäminen sujui alusta lähtien sutjakkaasti.

– Olimme todella kurinalaisia. Ravintolassa tärkeää ei ole vain ruoka, vaan kokonaisuus palvelusta puhtaisiin vessoihin. Meille se kaikki oli ollut arkea jo lapsuudessa ja tuli luonnostaan. 

Ruokaa metsästä ja vuorilta

Libanonilaista ruokakulttuuria ovat muovanneet sekä vuodenajat että maantiede. Välimeren ja vuorten välissä nautitaan paljon kasviksia, papuja ja kalaa. Vuoristossa syödään rannikkoseutuja enemmän lihaa ja raskaampia ruokia, sillä talvet ovat pitkiä ja kylmiä.

Myös sesonkien mukaan syöminen on libanonilaisille tärkeää. Kesäkuussa kypsyvät omenat, viikunat ja viinirypäleet. Syksyllä kerätään sieniä ja etanoita.

– Libanon on siinä mielessä vähän kuin Suomi, että metsä antaa meille paljon ruokaa.

Metsät pullistelevat pinjapuita ja lähes kaikkialla kasvaa yrttejä, kuten minttua ja isolehtistä timjamia, jota syödään kuin salaattia.

– Meillä ajatellaan, että libanonilainen ruoka on Lähi-idässä vähän kuin ranskalainen keittiö länsimaissa. Se on luonut perustan muille alueen ruokakulttuureille. Esimerkiksi Syyriassa tehdään vähän samanlaista ruokaa, mutta eri tavalla.

Maggie kuvailee libanonilaista ruokaa simppeliksi, terveelliseksi, monipuoliseksi ja edulliseksi.

– Kaikki syövät papuja ja linssejä, niin köyhät kuin rikkaat. On linssirisottoja, keittoja ja patoja, ja kaikki rakastavat niitä. Libanonilainen keittiö on kasvissyöjän taivas.

Ruoat maustetaan runsaalla määrällä yrttejä, sipulia ja valkosipulia.

– Ja mitä enemmän oliiviöljyä laitat, sitä libanonilaisempaa ruoka on. Onneksi Suomestakin saa nykyään hyvää öljyä ja mausteita, joten libanonilaisen ruoan laittaminen on täälläkin kaikille mahdollista.   

Riittävästi kaikille

Libanonilaisissa juhlissa pöydässä istutaan tuntikausia ja tarjolla on aina runsaasti ruokalajeja. Erilaisia mezejä on satoja, ja niiden kanssa juodaan viinejä ja arrakkia, aniksen makuista kansallisviinaa.

Yleensä Maggien meze-pöytä sisältää vähintään yrttistä tabboulehia, hummusta, tsatsikia, viininlehtikääryleitä sekä Libanonin kansallisruoka kebbehiä. Etäisesti karjalanpiirakkaa muistuttava leivonnainen täytetään lampaalla, pinjansiemenillä ja sipulilla.

– Libanonissa rakastetaan myös tartaria, ja syömme sitä erityisesti pääsiäisenä, joka on minulle ortodoksina vuoden tärkein juhla.

Maggien lapsuudessa pääsiäisenä teurastettiin lammas, joka syötiin kokonaan. Mahalaukku täytettiin lihalla ja riisillä, suolista tehtiin makkaraa. Makeana pääsiäisherkkuna tarjoiltiin leivos, joka tehtiin mannasta ja pistaasipähkinöistä.

Jouluna Maggie tekee libanonilaiseen tapaan kalkkunaa, jonka hän täyttää riisillä, omenalla, kanelilla ja sahramilla.

– Vietämme joulut joko meillä tai siskoni luona. Vieraita tulee nelisenkymmentä, kutsumme mukaan myös kaikki vastaeronneet ja yksinäiset. Ketään ei jätetä yksin eikä kukaan jää nälkäiseksi. Olisi kamalaa järjestää juhlat, joista ruoka loppuu kesken.

Myös sunnuntaisin Maggien koti täyttyy läheisistä ja hyvästä ruoasta. Joka viikko Maggien tytär poikaystävineen sekä muutama muu vieras tulee syömään.

– Haluan pitää Suomessakin yllä sitä, että syömme hyvin ja vietämme kunnolla aikaa perheen kanssa. Koskaan ei vain tulla, juoda pikaisesti kahvia ja sanota näkemiin. Olen onnellisin silloin, kun saan jakaa ja vastaanottaa rakkautta ruoan äärellä.

”Mitä enemmän oliiviöljyä laitat, sitä libanonilaisempaa ruoka on.”

Katso jakso Valio-sovelluksessa 17.2. alkaen!