
On aika julistaa aamiaisrauha
Kolumnisti Juha Itkonen huomaa muuttuneensa vanhempana juuri sellaiseksi puuron puolestapuhujaksi, jota vastaan itse nuorena kapinoi. Nyt hän pohtii, olisiko aika höllätä periaatteista ja julistaa aamiaisrauha.
Isä söi puuroa joka ikinen aamu. Kaurapuuro on hyvää ja terveellistä, hän sanoi. Se ei edes kaipaa mitään lisukkeita, korkeintaan voisilmän ja lorauksen maitoa. Sitä tuskin täytyy edes laittaa, riittää kun käyttää hiutaleet mikrossa.
Jokaisella meistä on oikeus mieltymyksiinsä, mutta isä ei todellakaan pitänyt omiaan piilossa. Hänen puuronsyöntinsä oli näytösluonteista. Hän halusi lastensakin syövän puuroa, pitivät he siitä tai eivät. Usein minä, veljeni ja siskoni söimmekin.
Kapina kuitenkin kyti. Olin sisaruksiani vanhempi, joskus teini-iässä en enää taipunut puuropropagandaan. Luisuttiin huomaamatta riisimuroihin, mysleihin ja hätäisesti voideltuihin leipiin. Äidille se sopi, hän söi aamuisin tuskin mitään eikä siis voinut vedota omaan esimerkkiinsä.
Isä valitsi taistelunsa ja luovutti. Aina välillä hän silti muisti murmuttaa. Aamiainen on päivän tärkein ateria, hän sanoi, niinhän Suomessa niihin aikoihin hoettiin. Oli selvää, että omasta mielestään isä söi sen oikein ja me muut väärin.
Elämän suuressa kiertokulussa löytää itsensä usein roolista, jota aiemmin näytteli joku toinen. Niin on käynyt tässäkin tapauksessa. Kiusallista kyllä, minusta on tullut sekä puuronsyöjä että puuronsyönnin puolestapuhuja.
Elämän suuressa kiertokulussa löytää itsensä usein roolista, jota aiemmin näytteli joku toinen.
Paras puoli puurossa on sen käytännöllisyys. Tiistai- ja torstaiaamut isossa perheessä ovat mitä ovat. On yksinkertaisesti helpompaa, kun alaikäisille ruokailijoille ei ainakaan aktiivisesti tarjota mahdollisuutta yksilöllisiin ruokavalioihin.
Pitäytyminen arkisin puurossa piirtää myös miellyttävän selkeän rajan arjen ja vapaamman ajan välille. Viikonloppuisin ja lomilla ehtii paremmin tehdä munakokkelia tai askarrella smoothieita. Tällaista herkuista nauttiikin enemmän, kun vetää aina välissä puolispartalaisesti viisi päivää pelkkää puuroa.
Isäni oli sitä paitsi oikeassa. Puuro ei ole ainoastaan terveellistä ja halpaa, se on myös hyvää. Häneen verrattuna olen vapaamielinen, sallin monenlaiset makeutusaineet ja käytän niitä itsekin. Hillo, hunaja tai mehukeitto, kaikki käy. Pelkkään hienoon sokeriin vedän tosin rajan. Jostain syystä sen sirotteleminen puuron päälle tuntuu tuhon tieltä.
Tekemäni myönnytykset eivät kuitenkaan riitä. Filosofiaani arjen ja juhlan erottamisesta ei uskota. Yhdeksänvuotiaat kaksoset vielä useimmiten suostuvat lusikoimaan heidän toiveidensa mukaan tuunaamani puuroannokset, mutta viisitoistavuotias on kokonaan karannut kontrollistani. Hän livahtaisi mieluiten kouluun syömättä mitään.
Vastuullisena vanhempana minun ei tietenkään pitäisi sallia sellaista. Samaan aikaan tunnen myötätuntoa. Poika todella näyttää kalpealta ja vastentahtoiselta, ei ainoastaan aterioimishaluttomalta vaan aterioimiskyvyttömältä.
Päivän tärkein ateria on sijoitettu ongelmalliseen ajankohtaan. Aamuisin on kiire. Aamuisin ollaan usein pahalla tuulella. Vielä äsken oltiin unessa. On varsin ymmärrettävää, että lounasaikaan tai illalla ruoka maistuu paremmin – myös minulle, vaikka puuroni nykyään tyytyväisenä nautinkin.
Ehkä on siis tullut aika viimein tunnistaa lapsuuteni propaganda. Aamiainen ei ole päivän tärkein ateria. Se on ateria muiden joukossa. On kaikille parempi, kun julistamme aamiaisrauhan.